Harmaa päivä

Kaikin puolin harmaa päivä ja ranteet auki-fiilis. En voi käsittää mistä aina löydän energiaa nostaa itseni elävien kirjoihin näiden synkkien päivien jälkeen. Tosiasiassahan meillä on kaikki aivan sekasin, talous ja tulevaisuus. Mistä hankkia rahaa, kun ei enää ole mitään mistä tai millä hankkia. Miten jaksaa elää seuraavaan päivää, kun kaikki asiat vastustaa. Mitä tahansa meille tapahtuukin, on se aina pahaa, eikä mikään asia mene helpoimman kautta. Tai edes keskivaikean kautta...

Mitä hiton järkeä on yrittää mitään, missään asiassa, kun ne yritykset ei tuota tulosta, tai tuloksen saaminen on kohtuuttoman ponnistelun takana. Miten jaksaa mitään, kun joka solu huutaa että mä en enää jaksa, mitään! Hermokipu päällä=en ole liikkunut kun tuntuu etten saa vuorokausiin lisää tunteja ja aina iskee joku rankkasade tai vastaava ust kun oisin lähdössä. En halua kuolla, mutten jaksa tällaista elämääkään. Tänään on niin pirun synkkä päivä, en osaa nähdä valoa missään päässä, eikä helpotusta tilanteisiin ole luvassa.

Minussa ei ole enää mitään hyvää tai ihanaa, kaunista. Olen kolmekymppinen nainen vankina sairaassa ja lihavassa ruumiissa, mummon vartalossa. Tätäkö tämä elämä on, loppuikäni? Kyllä se näin taitaa olla, ei tässä ole tiedossa mitään ihmeparantumista.

Olispa olemassa jotain hyviä haltiakeijuja jotka osaisivat taikoa pahan olon pois. En ole masentunut enkä muuten "allapäin", olen vaan niin mahdottoman väsynyt tähän jatkuvaan taisteluun ja vastoinkäymisiin. Ei kait tällaista kukaan jaksa?

Olen unohtanut miltä tuntui olla terve, miltä tuntui tehdä mitä vaan. Kun esteenä ei ollut mikään muu kuin aika tai joku muu toisarvoinen asia. Miltäköhän tuntui kun ei ollut jatkuvaa kipua?
Muistan kirkkaasti kun tämä selkä alkoi pahasti oireilla, istuin illalla keinutuolissa ja syötin pientä vauvaani. Vaikka kipu ei vielä siinä vaiheessa ollut järjenvievää, tiesin että tämä on nyt menoa. Olen aina jotenkin osannut aavistaa asioita ennalta, ja aavistin että se oli viimeinen kerta kun imetin ja viimeinen hetki ns entistä elämääni. Painoin mieleeni lapsen tuoksun, sen hetken, onnellisuuden tunteen, kodin ilmapiirin, pienen vauvan rauhan kun oli äitinsä rinnalla. Tiesin etten koskaan enää saa sitä takaisin.

Tämän nuoremman lapsen vauva-aika, tyttären vauva-aika, on mennyt täysin sumussa. Mieleni jäi siihen iltaan, siihen hetkeen, kaikki sen jälkeen on hämärän peitossa. Siitä aukesi helvetti jota en enää kirkkaasti muista, tavallaan. Miten meillä voi tällä hetkellä kirmata 1½v pikkuriiviö, kun muistini katkeaa tuohon iltaan/aikaan jolloin lapsi oli noin 2,5kk vanha (en tarkkaan muista).

En saanut olla tyttärelleni äiti, hänet hoiti muut ihmiset, vieraatkin. Tänäpäivänä en kykene olemaan lapsilleni se äiti, joka minun pitäisi olla. En voi lennättää heitä, en hyppiä sängyllä, en juosta hippaa, en myllätä, en istua lattialla leikkimässä enkä olla kärsivällinen. Tämä sairaus on vienyt minulta myös hermot, kipu tekee ärhäkäksi. Arjen rankkuus tekee minut kipeäksi ja olen lyhytpinnainen koska en meinaa selvitä siitä. Ne on ne pienet asiat...1½ vuotiaan perään säntääminen kun hän juoksee karkuun, maitojen pyyhkiminen lattialta, jatkuva pahanteosta pois nostaminen, syöksyminen ottamaan kiinni kun hän tippuu tuolilta, jatkuva sotku ja siivoaminen...

Mistä löydän energiaa ja aikaa liikkumiseen? Ei se ole niin yksinkertaista tai mustavalkoista että sen kun vaan järjestää aikaa, onhan lapset päivät hoidossa. Aina tulee jotain. Joku meno, fyssari, muita selvitettäviä asioita, ruuantekoa, kipuja, rankkasade, you name it. Jokaisen toiminnon jälkeen tarvin lepohetken, teen aina yhden asian ja lepään. Se kuusituntinen mitä lapset ovat hoidossa, menee tällä kaavalla hyvin nopeasti.

Olen niin yksin, kovin yksin. Näen joskus joitain ihmisiä, mutta kukaan muu ei voi tietää miten yksinäistä on kannatella harteillaan kaikkea tätä. Miten yksinäiseksi kipu tekee. Kukaan muu ei tiedä ajatuksiani, niitä todellisia. He näkevät vain taistelevan kuoren.