Päätin jo laihdutusurakan aloittaessani että juhannuksena saan syödä, ja näin olen myös tehnyt. Luotan siihen että itsekurini riittää pusseille palaamiseen, ja onhan minulla tukena tuo miehenköriläs. Ensi viikon -2,8kg tavoite saattaa kyllä jäädä tavoitteesta kun tässä pari päivää syön, mutta katsotaan, katsotaan.
Ikävästi meinaa tämä blogi muuttua narinapalstaksi, mutta tämä on minun nykyistä elämää, take it or leave it. Välillä on hyviä jaksoja ja jaksan olla positiivinen ja iloinen, mutta näiden pitkään kestävien kipujaksojen aikana täytyy aina löytää jostain elämänhalua. En kylläkään tiedä voiko niinkään puhua elämänhalusta, sitä kyllä löytyy, mutta sanotaan nyt vaikka näin että kipujakson aikana joudun joka ikinen aamu käymään taistelun olkapäillä istuvan enkelin ja pikkupirun välillä ja kääntämään asian sen enkelin hyväksi. Toisinsanoen nostan itseni sängystä niskaperse-otteella, pakotan itseni toimimaan, kääntämään ajatukset johonkin muuhun kuin esim nyt tähän migreeniin ja sen tuomaan oloihin, toimimaan lasten kanssa. Sillä sehän se raskainta onkin, kaikista raastavinta ja kauheeta. Yrittää kaiken tämän keskellä huolehtia lapsista, hallitsemaan hermonsa kun lapset vuorotellen kiljuu tai itkee ja joka kiljunta tuntuu siltä kuin joku työntäisi puukon päähän, tehdä heille ruokaa, yrittää antaa edes vähän huomiota vaikka se kovin vähäiseksi jääkin. Eilen luin heille pitkähkön sadun, olihan mielenkiintoista kun sai tosissaan keskittyä tihrustamaan että näki tekstin ja sai sen pomppimisen aisoihin.
Yritän hallita hermoni myös sen suhteen etten saa paskahalvausta mieheni kanssa, tai sano hänelle suutuspäissäni asioita joita tulisin myöhemmin katumaan. Minä en arjessa kovin puhu oloistani tai näytä sitä, ja oletan että mieheni jo tässä vaiheessa ymmärtäisi parista sanasta mikä vaihe on menossa, ja hyppäisi sillon puikkoihin. Mutta ei, eihän hän sitä tee, ei ymmärrä, ei kovin paljon osaa ajatella asioita meikäläisen näkökulmasta. En kuitenkaan jaksa tapella, annan asioiden mennä ns yhdestä sisään ja toisesta ulos, yritän itse jaksaa pyörittää pakkaa. Ja näinhän se menee...mitä kipeämpi ja ärtyneempi itse olen, sen villimpiä ja kurittomampia lapset ovat.
Meillä ei ole myöskään fyysistä turvaverkostoa, paikkaa jonne voisi lapset viedä edes hetkeksi purkamaan energiaa tai ihmistä/ihmisiä joilta voisi pyytää josko hakisivat lapset hetkeksi luokseen. Tämä tuottaa myös hankaluuksia sen suhteen miten lapsia hoidetaan jos olen todella kipeä. Enhän sillon pysty heitä hoitamaan, mutta aivan yhtä hasardia on minun viedä lapsia hoitoon kun tie hyppii edessä ja ajan kuin olisin kännissä. Yritin tähän asiaan saada tolkkua päivähoitotoimiston kanssa, josko olisi ketään joka pystyisi näinä poikkeuspäivinä hakemaan lapset hoitoon ja isänsä hakisi heidät kotiin. Ei onnistunut, joten ajellaan sitten hasardina.
Tämän arjen kanssa taisteluun kuuluu niin uskomattoman paljon asioita mitä edes mieheni ei osaa ajatella, saatika kukaan muu, puhumattakaan lääkäreistä/yleisesti hoitohenkilökunnasta. En olojani arjessa näytä, saatika ulkopuolisille, ja ehkäpä juuri sen takia niin kovin monen on tätä vaikea ymmärtää. Kipu ei näy ulospäin, se on vain minun sisässäni.
Jospa huomenna heräisin ilman migreeniä ja pääsisin myös selkää kuntouttamaan. Tässä kipuoravanpyörässä tahtoo sitten käydä niin että selkä kipeytyy kun en pääse tarpeeksi liikkumaan. Sykli on käynyt jo selväksi: migreeni 1-2 viikkoa -> jokunen päivä/max 1½ viikkoa migreenitöntä aikaa jollonka selän/hartioiden kuntoutusta migreenin estäessä jumpat ja liikkumiset -> selkä vähän paremmin hallinnassa -> migreeni -> ja näin se jatkuu.
Jospa huomenna jaksaisin taas olla äiti lapsilleni, olla heille läsnä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jospa huomenna pystyisin viedä pojan pyöräilemään ja käytäisiin vaikka jätskikiskalla. Jospa huomenna voisin maltilla opettaa pojalle pelaamista. Jospa huomenna en heti aamusta ärtyisi niin paljon kohta neljävuotiaasta joka ei vieläkään, kaikesta jauhamisesta ja opettelusta huolimatta, osaa erottaa aamupalaa ja iltapaa/aamua, päivää, iltta ja yötä toisistaan, vaan huutaa aamulla haluavansa iltapalaa. Jospa huomenna voisin itse tehdä jotain lasten kanssa, ilman että tarvisi suostutella ja maanitella miestä mukaan tai tekemään jotain lasten kanssa, käymään jossain. En jaksa enää pyytää ja rukoilla sitäkään, mädätköön omassa kuplassaan.
Että sellainen juhannus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti